Mummo luovuttaa

Kolmekymmentä lähestyy uhkaavasti. En tiedä, oletteko koskaan kuullet sellaista laulua, jonka mukaan rilluvuodet ovat takanapäin ja sinisilmäisyyskin olisi karissut jo pois ;)  Mua ei itseasiassa häiritsisi yhtään täyttää kolmeakymmentä, ellei tuota laulua olisi. Se on mielestäni tosi ikävä ja masentava laulu. Niin ja liittyyhään kolmeenkymppiin vielä yksi toinenkin juttu: Ollessani jotain viisi-kuusi-vuotias katsoi äitini sellaista tv-sarjaa kuin "Kolkyt ja risat". Sekin kuulosti jotenkin tylsälle, vaikkei mulla ollut hajuakaan (eikä ole edelleenkään), millainen ohjelma se edes oli. Mutta sitä se äiti katseli ja mietin mielessäni, miten tylsää mahtaakaan olla kolmikymppinen!
Mutta millaista se oma elämäni näin kolmenkympin kynnyksellä onkaan. Ei kai nyt tylsää ainakaan?20-vuotias minä sanoisi varmaan, että tuo nainenhan on ihan mummo! Mutta mitä se tylsyyskään oikeastaan on. Jos se on sitä, että suurin osa päivistä toistaa samaa kaavaa, niin kyllä, ehkä elämäni on sittenkin tylsää. Mutta kivaa tylsää! En kaipaa todellakaan mitään draamaa, baarireissuja tai säännöllisiä harrastuksia. Viihdyn kotona. Päivisin mulla on täällä kaksi hauskaa seuraneitiä, jotka huolehtivat kuitenkin siitä, että jokainen arkinenkin päivä on erilainen kuin edellinen. Iltaisin onkin sitten vaan ihana loikoilla S:n kanssa sohvalla joko esim. leffaa tai tv-sarjaa katsellen tai kirjaa lukien. I know, mummo mikä mummo :)
Olen myös muuttunut aika radikaalisti tässä parin vuoden aikana. Hyvä esimerkki tulee tässä: järjestän tytöille sunnuntaina synttärijuhlat. Olen tietysti miettinyt juhlia, askarrelut koristeita ym. mutta sen sijaan, että leipoisin verenmaku suussa tarjoiluja koko viikonlopun, menen lauantai-iltapäivänä tunnin jalkahierontaan ja nappaan sunnuntaiaamuna etukäteen tilaamani Hello Kitty-kakun läheisestä konditoriasta! Kaikki muut tarjoilut valmistuvat helposti ja ovat sellaisia, joita tekisin mielelläni ihan muutenkin. Olen itseeni niiiin tyytyväinen. Lapset saavat toivomansa kakun ja mikä parasta: Jos se ei maistukaan hyvälle, minä en olekaan vastuussa! Ei siis epäilystäkään, etteikö pahinkin touhutäti voisi oppia ottamaan vähän iisimmin.
Olen välillä miettinyt johtuisiko tämä viimeaikainen "take it easy"- asenteeni jostain puolitiedostamattomasta luovuttamisesta. Luin nimittäin joskus artikkelin, että neljän lapsen vanhemmat ovat usein onnellisempia kuin kolmen lapsen vanhemmat. Tämä nyt ei todellakaan liity meihin suoranaisesti. Meille ei ole tulossa uutta vauvaa. Artikkelin mukaan kuitenkin nelilapsisen perheen vanhemmat "luovuttavat" ja ovat näin rentoja ja onnellisia. He eivät edes yritä ylläpitää kulisseja. Että olisi siisti koti, lapsilla puhtaat vaatteet ja kaikilla vielä hienoja harrastuksia, sosiaalista elämää, matkoja ym. Artikkelin mukaan he vain keskittyväät olennaiseen eli elämään elämäänsä ilman ulkoisia paineita. Ehkä itsekin olen uskaltanut vähän luovuttaa! Eihän mun tarvitse elää siten kuin (luulen) useiden ikäisteni elävän. Tärkeintä on olla onnellinen omaan tilanteeseensa ja jos ei ole, korjata asia!
Tällä hetkellä multa ei oikeasti puutu mitään. Kaikki on oikein hyvin. Joitain haaveita mulla kuitenkin on: ensimmäinen on saada ystävät koolle pitkästä aikaa ja toinen olisi päästä pienelle matkalle. Ensimmäistä jo työstän parasta aikaa ja näyttää sille, että saatan jopa onnistua :D. Toinen on vielä vähän auki, mutta eiköhän senkin aika vielä joskus koita. Tällainen kohta kolmikymppisen tylsä elämä on todella helppoa! Vain pienikin muutos tai vaihtelu normaaliin tuntuu usein todella suurelle ja sitten meneekin taas helposti viikkoja, ettei edes kaipaa mitään erilaista.
Nautin nyt vielä kuitenkin 29-vuotiaan elämästä ja katsotaan sitten kuukauden päästä, miten mummon käy ;)