Vastoinkäymisiä ja omaa aikaa

 Kun viettää päivät pienten ihmisten kanssa pienissä ympyröissä, sisältyy päivään paljon niitä pieniä iloja ja pieniä harmeja. Tässä pienessä kotiäiti-maailmassa ne pienet harmit saavat herkästi liian suuret mittasuhteet, sillä niitä suuria maailman murheita ei joko muista tai edes jaksa ajatella. Eilen meillä oli sellainen pienten harmien (lue suuren v****sen päivä), jonka onneksi pelasti S, lenkkarit, kotiovelta alkava puisto ja 30 minuuttia.
Ja tämä harmituksen aihe on meidän perheen kohdalla jo farssiksi muodostunut aihe: rattaat. Lisäksi Bellellä on alkanut se ihana kehitysvaihe, jossa hän testaa jatkuvasti hermojani. Kyse ei onneksi ole mistään kovin vakavasta, mutta aina täytyy viimeiseen asti katsoa, kumpi niistä asioista oikeasti päättää, minä vai hän. Välillä sitten väsyneenä en jaksa hillitä itseäni, vaan hermostun kunnolla ja siitä tulee niin paha mieli. Sovittiin S:n kanssa, että yritetään viimeiseen asti välttää huutamista, että sillä olisi sitten tosipaikan tullen vielä jokin teho ja tietenkin myös siksi, ettei se vaan ole yksinkertaisesti kovin kiva tapa kommunikoida. Mutta siis aina siitä hermoromahduksesta tulee niin paha mieli! Sovitaan kyllä Bellen kanssa riidat aina heti, pussataan, pyydetään anteeksi ja sanotaan olevamme taas parhaita kavereita. Sitten Belle vielä sanoo: "Mä mamma tottelen sua, nyt mä tottelen", kunnes tulee taas seuraava vääntö ;). Hauskinta tässä on se, että lapsesta huomaa aina eri tilanteissa käyttämänsä fraasit. Eilen esimerkiksi Belle kysyi: "Oletsä mamma nyt niiiiin pettynyt?".
 Mutta juu, ne ihanat rattaat. Lähdimme eilen iltapäivän ratoksi kauemmas ruokakauppaan ja sieltä poispäin kävellessämme, katukivetyksen ylityksen yhteydessä kuului rattaista kauhea "naks". Rattaat tuntuivat sen jälkeen todella omituisille työntää ja aloin paniikissa tarkistamaan renkaita. Olin varma, että nyt oli kumi taas puhki. Mutta ei, jotain paljon pahempaa: rattaiden runko oli katkennut kokonaan takapyörien välistä. Siis KATKENNUT!!! Miten sellaista voi tapahtua? Olin niin järkyttynyt, että jäin vaan kyykylleni siihen keskelle katua ihmettelemään. Rattaissa oli niin paljon painoa kahden lapsen ja ruokaostoksien kanssa, että pelkäsin jo ettemme pääse kotiin ilman apua. No, aloin ottamaan ruokaostoksia tavarakorista pois ja siinä touhussa tietenkin appelsiinit levisivät kadulle. Olo oli kuin romanttisessa komediassa se kohta, jossa kaikki menee päin per***tä, kun konttasin appelsiinieni perässä lapsen kysellessä taustalla "Meniks meidän rattaat taas rikki?". Mieli olisi tehnyt jäädä siihen itkemään, mutta jostain sain taas sisua koota itseni ja tehdä plääni kotiin pääsemiseksi. (Tästä sisusta varmaan suuri kiitos kuuluu työlleni lentokentällä, sillä siellä on joutunut tottumaan siihen, että kun asiat alkavat pissimään, ne pissivät sitten kunnolla ja kokopäivän). Kysyin Belleltä, jaksaisiko hän kävellä kotiin. Tyttö riemastui niin kovasti, että juoksi lähes koko matkan (eli yli km matka taittuu jo hyvin kävellen näköjään). Itse työnsin Pikku-E:tä yrittäen pitää samalla rattaat edes jonkinlaisessa koossa. Kotiin päästiin, luojan kiitos! Mutta olin kyllä niin maani myynyt, että Bellekin juoksi vähän väliä luokseni sanomaan " Ei oo mitään hätää, mamma".
 Illan pelasti se, että S tuli kotiin ja käski mut ulos lenkille. Siinä puistoa ympäri juostessani saivat asiat taas oikeat mittasuhteet. Miten hyvin oikeasti meidän asiat onkaan jne. 30 minuuttia omaa aikaa tekee ihmeitä. Mutta kyllä silti ärsyttää! Illemmalla S tutkaili netistä, olisiko rattaita mitenkään mahdollista korjata itse ja sattumalta löysi keskusteluketjun, josta ilmeni, että kyseisen valmistajan kyseisessä mallissa on valmistusvirhe jossain tietyssä erässä ja että valmistaja korjaa vian. Oho, juuri tätä meidän tuuria. Nyt sitten laitetaan valmistajalle e-mail ja toivotaan, että korjaus tai korvaus onnistuisi myös täällä Tsekeissä. Erityisen harmillista tässä on se, ettei me nyt päästä juuri lähikauppaa pidemmälle näiden pienten kanssa. Yritän ajatella positiivisesti ja parannellaan pari päivää Bellen flunssaa täällä sisällä ja koitan samalla saada loput muuttokuormasta purettua.
 S lupasi, että pääsen myös tänään illalla ulos, kun hän on tullut töistä. Se on ihmeellistä, miten fiilis nousee heti, kun tietää saavansa hetken rauhaa. S myös sanoi, että mun pitäisi osata itse pyytää apua/omaa aikaa, kun alkaa siltä tuntua. Se on totta, mutta tähän tottuu vaan niin helposti, tähän kotiojuuteen ;). Tosiaan Pikku-E:n syntymän jälkeen on roskiksella käynti ollut se oma aikani ennen eilisiltaa.
 Kyllä tämä tästä! Toivotaan, ettei tuo flunssa vaan riistäytyisi käsistä. Bellellä on yskä ja nuha ja S valitteli eilen illalla oloaan. Saas nähdä mitä loppuviikko tuo tullessaan. Pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä siis ;)